Luokittelusta

Sovelletun matematiikan professori David Sumpter analysoi tuoreessa artikkelissaan Thomas Eriksonin etenkin ruotsissa paljon huomiota herättänyttä kirjaa Idiootit ympärilläni. Sumpterin näkökulmat ovat kiinnostavia. Ensinnäkin hän osoittaa, ettei Eriksonin persoonallisuutta luokittelevalla teorialla ole minkäänlaista uskottavaa tieteellistä perustaa. Kirjan ja lukemattomien muiden self-help-oppaiden suosio on kuitenkin ymmärrettävää. Ihmiset ovat loputtoman kiinnostuneita lukemaan tai kuulemaan, millaisia he ovat. Liian mutkikasta tämä ei kuitenkaan saa olla. Näkökulma persoonallisuuden monivivahteisuudesta ja yksilöllisyydestä menee herkästi vaikeaksi. Neljästä väristä on paljon mukavampi lukea.

Sumpter kirjoittaa kuitenkin jostain vielä kiinnostavammasta: miten kokemiseen ja käyttäytymiseen liittyvät luokittelut ovat lähinnä kehäpäätelmiä ja miksi ne voivat olla ongelmallisia. Hän ottaa esimerkiksi masennuksen, tai voitaneen puhua masennusdiagnoosista. Jos läääkärin vastaanotolla saat kuulla kielteisten ajatusten, matalan mielialan, univaikeuksien ja ahdistuksen syyksi masennuksen, et teknisesti ottaen kuule mitään, mitä et jo tietäisi. Masennusdiagnoosi kun on muun muassa näitä kuvailtuja havaintoja listaava oirekokoelma.

Sen sijaan masennusdiagnoosin tunnepitoinen merkitys on usein erittäin tärkeä. Monelle on aivan tavaton helpotus saada selitys sille, mistä omissa tuntemuksissa on kyse. Tässä piilee kuitenkin myös se mahdollinen pulma, minkä Sumpter nostaa tekstissään esille. Luokittelut kuten masennus, sininen persoonallisuus, erityisherkkyys, läheisriippuvuus, tunnelukko tai huono itsetunto eivät sellaisenaan selitä vielä juuri mitään. Sen sijaan ne vievät ajatuksen herkästi siihen, että tämä ilmiö on “jokin minussa”. Vähän kuin influenssavirus tai kyynärvarren murtuma, tai jopa ominaisuus kuten silmien väri. Suhde ongelmaan saattaa tällöin muodostua entistä avuttomammaksi, kuin jo lähtökohtaisesti ehkä on. “Vaikeaa on, kun on tämä huono itsetunto”.

“Jokin minussa” myös vapauttaa, toisinaan kätevästi, käyttäytymiseen liittyvästä vastuusta. “Puhuin toisten päälle ja vein keskustelussa kaiken ilmatilan – minkäs teet kun olen tällainen ekstrovertti”. Tai työpaikalla ilmenevissä pulmatilanteissa huomio kiinnitetään organisaation toimintatapojen sijaan yksilöihin: “tätä siitä tulee, kun punainen ja sininen yrittävät toimia yhdessä”.  Vaatimukset suhteessa toisiin voivat saada tuulta purjeisiin: tehkää niin ja näin, olen erityisherkkä!

Ihmisen mieli on lähtökohtaisesti luokitteleva. Maailma ja ihminen itse ovat pullollaan monimutkaista aisti-informaatiota, jota on yksinkertaistettava. Muuten käy jo oleminen raskaaksi. Luokittelut auttavat ymmärtämään lähtökohtia, saamaan ilmiöistä otetta. Masennusdiagnoosi helpottaa: ololleni on nimi. Vähemmän sosiaalinen huojentuu lukiessaan introverteistä: muutkin kokevat näin, en ehkä olekaan outo ja huono. Parhaimmillaan tämä on kuitenkin tarkemman ymmärtämisen lähtökohta: mitä tämä ilmiö minun kohdallani tarkoittaa? Mitä se on käytännössä, erilaisissa tilanteissa ilmenevinä suhtautumisina, tunteina ja käyttäytymisenä? Minkä olisi hyvä kehittyä, ja mihin suuntaan?

Psykoterapiassa pohditaan tavallisesti tämäntyyppisiä kysymyksiä. Diagnoosi on terapiassa lähtökohta.

Share