Miltä nyt tuntuu?

Oikeastaan kaiken aikaa meistä tuntuu joltakin. Olemme myös tavattoman kiinnostuneita toisten ihmisten tunteista. Huomiomme suuntautuu niihin, suorastaan tarkkailemme toisten tunneilmaisuja, ja reagoimme niihin edelleen itse. Teemme päätelmiä toisen aikeista, rehellisyydestä, “aitoudesta” tunnehavaintojemme pohjalta.

Aivomme käsittelevät aistiemme kautta ympäröivästä maailmasta välittyvää tietoa kahden järjestelmän kautta. Tunneperäinen, erittäin nopea informaation käsittely ja rationaalinen, hitaammin rakentuva tietoinen ajattelu ovat läsnä kaiken aikaa. Järjestelmät käsittelevät informaatiota toisiinsa kietoutuen. Ei ole toista kokonaan vailla toista.

Tunteilla on monia tehtäviä. Ne virittävät kiinnostusta, auttavat suuntaamaan tarkkaavaisuutta ja muistamaan asioita, suojaavat vaaroilta tai helpottavat sosiaalisten suhteiden solmimista. Tunteet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin; primääri- ja sekundääritunteisiin. Primääri- eli ensisijaiset tunteet pyrkivät ohjaamaan toimintaamme, auttaen meitä selviytymään ja sopeutumaan johonkin tilanteeseen. Pelko, suru, viha, inho, tai ilo ovat esimerkkejä tunteista, jotka ovat suoria reaktioita johonkin ärsykkeeseen ja jotka ohjaavat meitä esimerkiksi pakenemaan, hakemaan lohtua, suremaan menetystä, välttelemään, kiinnostumaan tai sitoutumaan johonkin.

Sekundääri- eli toissijaiset tunteet eivät ole yhtään vähemmän tärkeitä. Ne ovat tunteita, jotka syntyvät suhteessa ensisijaiseen tunteeseen. Ne toimivat kuin suojapeittona ensisijaiselle tunteille, hämärtäen niitä. Näin tapahtuu, koska ensisijaiset tunteet ovat haavoittuvia – ne paljastavat meistä paljon. Saatamme suuttua vaikka pohjimmiltaan meitä pelottaa, masentua koska suremme jotakin menetystä tai ahdistua koska tunnemme häpeää tai riittämättömyyttä.

Tunteet saavat meissä aikaan myös fysiologisia muutoksia. Jokainen luokan edessä esitelmää jännittänyt tietää tämän nahoissaan: millaista on, kun pulssi kiihtyy, hengitys pinnallistuu, verenpaine kohoaa niin että korvissa kohisee. Tällöin esitelmän pitäjän kokemuksena on emootio, joka ymmärretään tunnetta laajempana käsitteenä: emootio pitää sisällään tunteen, tunteen mukaiset fysiologiset muutokset, tunteeseen ja tilanteeseen liittyvät kognitiot eli ajatukset ja mielikuvat sekä valmiuden jonkinlaiseen toimintaan.

Emotionaalisista kokemuksista rakentuu joskus itseään vahvistavia, kehämäisiä loukkuja: esitelmää jännittävä saattaa etukäteen odottaa, että häneen henkilönä suhtaudutaan tuomitsevasti tai arvostelevasti. Keinona tämän välttämiseksi saattaa olla pyrkimys täydelliseen, virheettömään suoritukseen. Tällä tavoin latautunut esitelmätilanne tuntuu kuitenkin uhkaavalta ja pelottavalta – entä jos epäonnistun? Ja kun uhkaan liittyvien tunteiden myötä ymmärrettävät ja osin hallitsemattomat fysiologiset muutokset kuten hikoilu tai punastuminen tulkitaan edelleen häpeällisen paljastavina, on tuskainen kehä valmis.

Elämän varrella olemme itse kukin oppineet suhtautumaan tunteisiimme jollain tavalla. Perhetaustallamme, lapsuuden ystäväpiirillämme ja kulttuuriympäristöllämme on tässä omat merkityksensä. Mitä tunteita minun lapsuudessani on suosittu, mitä paheksuttu? Miten kiukuttelevaan minuun on suhtauduttu, entä tarvitsevaan, iloiseen tai surulliseen minuun? Kuinka nykyään itse suhtaudun tunteisiini, tai kuinka ylipäänsä tunnistan omia tunteitani ja niiden voimaa toimintani taustalla? Näiden kysymysten tutkiminen on tavallista psyko- ja pariterapiassa, ja hyödyllistä se on myös työnohjauksessa. Tunteet ovat meissä läsnä kaiken aikaa, halusimme sitä tai emme. Mikseipä näin sitkeään seuralaiseen kannattaisi tutustua tarkemmin?

Share